Ounou, liikaa suunnitelmia

Usein teen puutarhasuunnitelmia kun ajan autoa tai istun autossa. Tänään tulin kuitenkin siihen tulokseen. että liika autossa istuminen ei ole puutarhurin loman kannalta hyväksi.  Syntyy liiaksi suunnitelmia.

Jo keväällä päätin, että yksi lomaprojekteista on viime kesänä rakentamani "Pohjoismaiden värit"-kukkapenkin laajentaminen molempiin suuntiin. Penkki kaartuu luontevasti kiviterassin pengerryksen ympäri varjopenkiksi. Toiseen suuntaan se yhdistyy vanhaan irispenkkiin,

Molemmat alueet pressutin alkukesästä. Varjon puolella pitää tukahduttaa saniaiset, joista en noin yläpäätäänkään pidä, ja toisella puolella rehottaa vuohenputki.

Kukkapenkkejä yhdistävän alueen perennoiksi olin alustavasti kaavaillut päivänliljoja ja saksankurjenmiekkoja. Niitä olen keväästä asti hamstrannut niin puutarhamessuilta kuin taimimyymälöistäkin.

Mutta sitten tämä viikon työmatkoilla, loma-ajatuksissa, iski piru. Kallion ja uuden kukkapenkin välissä on lahonnut kanto. Siinä maata on kallioista reuna-aluetta enemmän. Ja takana on rinneangervoissa aukko, siihen tarvitaan jotain hienoa täytteeksi. Sellaista joka näkyisi sisälle taloonkin.

Pitäisikö vielä kerran kokeilla pensaspionia?

Pensaspioni. Sellainen tumma pinkki, keskeltä keltainen. Sen taakse sopisi pitkin kivipengerrystä ja rinneangervoja kiipeilemään jokin keltainen kärhö, joka sitoisi värillään Pohjoismaat ja irispenkin toisiinsa. Voisi kiipeillä pitkin suurta ja komeaa pensaspioniakin, sen kukintahan ei kauan kestä. Sitten joskus kauniissa lähitulevaisuudessa.

Olisko sijaa keltaiselle pionille? Voisi sopia reunaan, lähelle iriksiä. Mooseksenpalavapensas,  mahtuisiko? Preeriankeltaruusu? Rauhoitu, nainen, rauhoitu.

Kotimatkani ei tänään suuntautunut suoraan kohti Espoon perukoita, vaan kaarsi loman alkamisen kunniaksi Sofianlehdon kärhöpyhätön kautta. Piti nähdä, millaisia keltaisia kärhöjä valikoimassa on.

Kesäkukkia

Laskin, että kasteltavia kesäkukkaruukkuja on nyt yli neljäkymmentä. Tämän lisäksi on vielä parikymmentä muuta kastelukohdetta: yrttiruukut, vihannessäkit ja kasvulaatikot sekä viherhuoneessa kasvavat pelargoniat ja basilikat. Ei ihme, että suhtaudun suopeasti kesäsateisiin.

Itse siemenestä kasvattamani kesäkukat, tsinniat, dahliat, kelloköynnökset, leijonankidat, koristetupakat, ihmekukat ja muut eivät kuki vielä aikoihin, joten alkukesän kukkivat silmänilot on luotava kaupan kukilla. Niitä on tosin vuosi vuodelta vähemmän. Kööpenhaminan vuosina, kun usein ehdimme Espooseen vasta juhannukseksi, livistin kesäkukkaostoksille heti kun auto oli tyhjennetty ja istutin ruukkukaupalla kukkia saunamökin portaille ja kiviterassille.

Kesän juhlatkin tuppaavat aina osumaan alkukesään, jolloin omista kesäkukkaruukuistani ei ole pihaa ja terasseja kaunistamaan. Vain talvehtineet pelargonini kukkivat jo kesäkuussa, mutta kyllä niidenkin kukinta on parhaimmillaan vasta myöhemmin kesällä.

Pohjoismaissa ollaan kesäkukkaistutuksissakin usein elegantin hillittyjä ja värejä yhdistellään aika varovaisesti. Esimerkiksi Eduskuntatalon sinänsä hieno kesäkukkapenkki on aina sinivalkoinen, tietysti talon henkeen sopivasti. Mutta voisi siellä joskus jotain muutakin olla, ainakin silloin kun ei ole mikään erityinen juhlavuosi. Etelämpänä näkee paljon riehakkaampaa menoa. Tässä kuva Brysselin kaupungintalon sisäpihalta tänä keväänä: monta väriä, mutta sulassa sovussa.

Väriharmoniaa Brysselissä

Itse olen aivan liian jämähtänyt viileisiin väreihin, vaaleanpunaisiin ja liloihin. Lisäksi sinistä, valkoista ja harmaata. Tämä johtuu osittain pelargoneistani. Muiden kukkien täytyy sopia yhteen niiden pinkkien sävyjen kanssa. Mutta tänä vuonna olen sentään vähän irroitellut. Punainen, upean tummanpunainen, puoliriippuva, isokukkainen pelargoni pääsi saunamökin ovenpielen amppeliin, yhdessä hopeaputouksen ja härmesalvian kanssa. Ja kukkaportailla, uuden talon terassin reunoilla on sekakukkaistutuksissa myös oranssia.

Punaista saunalla

Myöhemmin kesällä tsinniat, dahliat ja ihmekukat kukkivat  kaikissa väreissä, bougainvillean  vieressä. Jos sen kukinnasta nyt mitään tulee, se kun näyttää panneen kovasti pahakseen kylmästä ja sateesta. Samoin kävi toiselle väriläiskälle, portulakalle. Se lakkasi kokonaan kukkimasta juhannuksena ja koittaa nyt toipua viherhuoneessa.

Oranssia portailla

Tuoksupuutarha

Nyt tuoksuu. Pensasruusut ja illakot kasvavat vierekkäin, kukkivat yhtaikaa, ja koko piha tuoksuu.

Istutin monta pensasruusua vuonna 2004. Kaivinkone kävi silloin pihassa, ja kaivoi maan pois keskellä rinnettä sijainneesta vanhasta pengerryspenkistä, jossa ei kasvanut muuta kuin päivänliljoja. Siirsin päivänliljat muualle ja istutin pensasruusuja. Niitä oli ainakin juhannusruusu, Vuosaari, Tarja Halonen, Ruskela, Tunnelitie, neidonruusu Maiden's Blush ja karmiininpunainen kurtturuusu. Tiesin kyllä jo silloin että istutin ne liian tiheään, mutta en pystynyt vähentämään ruusujen määrää. Kaikki oli pakko saada.

Muutaman vuoden ne saivat kasvaa rauhassa. Tarja Halonen viihtyi erityisen hyvin ja kasvoi parimetriseksi. Muutkin kukkivat joka kesä, vaikka jänikset kävivät niitä talvella ahkerasti jyrsimässä.

Viitisen vuotta sitten alkoi rakennusprojektimme. Kuvittelin aluksi että ruusuni ovat sen verran alhaalla rinteessä, että ne säästyisivät. Mutta pian kävi ilmi, että ainakin osalle kävisi köpelösti, sillä koneet tarvitsivat kääntymistilaa, vaikka itse rakentaminen ei ruusuihin asti ulottunutkaan. Ei hätää, sanoi vastaava mestari, nostamme ruusut kaivinkoneella ja siirrämme parempaan paikkaan. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtää ruusut ryytimaan ylä- ja takapuolelle, lähelle aitaa.

En ollut itse Suomessa, kun siirto tapahtui, joten en nähnyt mikä ruusu siirtyi minnekin. Tarja Halonen suurimpana selvisi siirrosta hyvin, ja sen tunnistin heti ensimmäisenä kesänä. Muista en ole varma vieläkään. Tunnelitie, Ruskela, Vuosaari ja neidonruusu ovat muutenkin aika samannäköisiä, vaaleanpunaisia kukkijoita kaikki.

Kolme isoa ruusupuskaa kukkii nyt, kaksi Tarja Halosta ja yksi on ehkä neidonruusu. En ymmärrä ,, miten tarjoja on nyt kaksi lähes yhtä suurta pensasta. Lisäksi kukintaa aloittelee lukuisa joukko vanhalla paikalla kasvavia juuriversoista levinneitä pikkuruusuja. Ne kukkivat nyt ensimmäistä kertaa, mutta näyttävät lehdiltään kaikki samanlaisilta eli ehkä jokin ruusuistani oli vaan vahvempaa ja elinkelpoisempaa sorttia kuin muut. Juhannusruususta ja kurtturuususta ei ole jäljellä mitään.

Edessä neidonruusu ja takana tarja

Lisäksi täällä kasvaa joitakin vanhoja, ties milloin istutettuja pensasruusuja. Niitä on sekä aivan rannassa että muutamassa muussa kohdassa pitkin rinnettä. Kukka on yksinkertainen, kirkkaan vaaleanpunainen, ja kukinta vasta heinäkuussa. Varsi on erittäin piikkinen. Pensas ei ole aivan oikea sana kuvaamaan niitä.

Koska nämä vanhat ruusut kasvavat niin sitkeästi aivan rannassa, ajattelin että joka paikassa pärjäävät kurtturuusutkin menestyisivät siellä ja istutin aidan eteen pari. Katinkontit. Ne ovat kituneet siellä nyt viitisen vuotta, eikä niistä varmasti ikinä mitään pensaita tule. Pari hassua vartta joka vuosi, ja varren päässä kukka tai pari.

Ryytimaa

Ryytimaani on yksi pihan vanhoja pengerryksiä, saunamökin  takana. Jokseenkin varjoisassa paikassa, vain keskipäivällä aurinko paistaa sinne parin tunnin ajan.

Vuoden 2004 myllerryksessä sen mullat vaihdettiin kokonaan. Sitä ennen siinä ei kasvanut mitään muuta kuin rikkaruohoja. Yläpuolisen, pienen nurmialueen siemenet valuivat sen kesän sateissa alaspäin ja pysähtyivät pengerryskiviin. Se nurmikko aiheuttaa ongelmia edelleen.

Ruoho ei kuitenkaan ole ainoa ongelma. Vielä suurempi harmi on vieressä kasvava suuri koivu. Se aiheuttaa suuren kuivuuden. Se vie maasta kaiken kosteuden, ja peittää lisäksi niin että sadekaan ei paljon kastele.

2004 istutin raparperin ja monivuotisia yrttejä, minttua, salviaa, rakuunaa ja ruohosipulia. Raparperi on kuollut kertaalleen. Uusi voi kohtuullisen hyvin. Rakuuna eli monta vuotta, mutta ei enää. Salvia kuoli viime talvena. Istutin juuri uuden. Ruohosipuli voi hyvin, samoin minttu. Pari vuotta sitten sain ystävältä sellaista hiukan karvalehtistä minttua joka kasvaa ja leviää todella hyvin. Viime kesänä istutin kaikkein ongelmallisimpaan kohtaan karhunlaukkaa. Senkin sain lahjaksi. Se näyttää asettuneen hyvin, kasvaa ja kukkii. Sen sekaan kylvin yksivuotista kurkkuyrttiä, pelkästään siksi että se on niin sievä. Viimekesäinen oreganokin näkyy lähteneen kasvuun, hiukan eri paikassa tosin.

Ryytimaassani ei kasva vain yrttejä. Sen takareunaan, aidan viereen olen vuosien varrella istuttanut sellaisia perennoja, jotka olen poistanut kukkapenkeistä, syystä tai toisesta. Aivan liian korkeaksi kasvanut kultapiisku viihtyy ja saa viihtyä siellä. Syysasterin siirsin toisesta pihasta, eikä sille ollut muuta paikkaa. Siellä se nyt taistelee tilasta kultapiiskun kanssa, aivan rauhassa. On siellä ylimääräisiä iriksiäkin.

Yhtenä kesänä, joskus siellä vuoden 2004 paikkeilla,  innostuin kaksivuotisten ja perennojen kasvattamisesta siemenestä. Kylvin harjaneilikkaa, akileijoja, illakkoa ja malvaa. Kun oli aika istuttaa pienet taimet, ei ollut muuta paikkaa kuin tuore ryytimaa. Lykkäsin ne sinne ja niiden jälkeläiset elelevät siellä edelleen. Malva kukki todella upeasti monta vuotta, nyt näyttää nousevan vain pari tainta. Illakon luulin lopullisesti taintuneen viime syksyn kaivinkonemyllerryksen alle, mutta se on vain siirtynyt pari metriä alemmaksi. Akileijat kituivat monta vuotta, vasta nyt ne kukkivat hienosti. Harjaneilikka on kukkinut ryytimaan reunassa monta vuotta ja kukkii tänäkin vuonna.

Mikään muu paikka puutarhassani ei yllä niin lähelle englantilaista cottage garden -tyyliä kuin ryytimaani. Sitä reunustavat pensasruusut, reunoilla on runsaita perennoja ja etualalla iloisessa sekamelskassa raparperi, yrttejä, akileijoja ja harjaneilikoita. Vaikutelma on ainakin hiukan englantilaistyylinen, varsinkin jo ummistaa silmänsä nokkosilta, vuohenputkilta ja voikukilta.

Pohjois-Karjalassa

Kävin Pohjois-Karjalassa. Automatkalla kurkistelin maaseudun talojen hyvinhoidettuihin ja viehättäviin pihoihin. Pääteillä moista uteliaisuutta ei voi harrastaa, sillä niille ei paljon pihoja näy. Tienpientareilla kasvavia lupiineja sai sen sijaan katsella niin etten panisi pahakseni, jos en näkisi tänä kesänä enää yhtään lupiinia.

Mutta Pohjois-Karjalan kiemurtelevilta pikkuteiltä näkee moniin kauniisiin pihoihin. Lähes joka pihassa kukki suuria ja vanhoja syreenejä, yleensä sekä valkoisena että violettina. Mutta ei siinä kaikki. Sain ihailla toinen toistaan hienompia, valtavia lumipalloheisiä.

Lumipalloheisiä näkee jostain syystä etelässä harvoin. Jos haluaisin Espoossa tai Helsingissä mennä sellaista katsomaan, en tietäisi, minne mennä. Kun olin niitä aikani ihmetellyt, niin kehotin siippaakin hiljentämään vauhtia ja katsomaan oikein hienoa yksilöä. Hän sanoi hämmästyneenä: "Onpa hieno, miksei meillä ole tuollaista?" Niinpä. Meni hankintalistalle.

Pielisen rannalla villi karjalanruusu aloitteli kukintaansa. Mustikassa ei ollut mitään merkkejä kukinnasta tai raakileista, mutta puolukka kukki hienosti. Mökkipihaamme valtaavaan horsmaan päästiin kerrankin käsiksi ajoiksi, eikä viimekesäisen kaltaista parimetristä horsmaviidakkoa toivottavasti tänä kesänä pääse syntymään.

Pari kesää sitten pienistä juuriversoista istuttamani valamonruusut ovat juurtuneet ja kasvavat hyvin. Ne ovat nyt metrisiä, ja nuppujakin oli runsaasti. Ne tekevät jo omia juuriversoja, joten ehkä vuoden kuluttua voin siirtää niitä uuteen kohtaan kasvamaan. Aunen kukkapihan Aune Juuassa oli oikeassa, kun mietin, mitenköhän ruusut selviytyvät Pielisen karuissa oloissa kanssa lähes ilman hoitoa, kun hän vakuutti niiden pärjäävän.

Espoossa oli näinä päivinä satanut paljon. Monet kukkivat perennat ovat kaatuilleet, samoin ruukkuperunani varret. Muuten kasvimaalla näyttää hyvältä, herneet ja pavut ovat itäneet, samoin kesäkurpitsat ja mangoldit. Persiljasta voi jo alkaa kerätä satoa. Iloinen tapaus on myös se että surkeat basilikani ovat alkaneet kasvaa viherhuoneen lämmössä. Pysykööt siellä, ja saatanpa saada satoakin.

Irikset ja päivänliljat, molemmat puutarhani vanhinta kasvustoa, ovat kauneimmillaan, tässä kuva viime viikolta. Yleensä ne ovat suunnilleen yhtä korkeita, mutta tänä vuonna irikset kasvoivat liljoista ohi.

Akileijoja ei voi olla liikaa, sormustinkukkia voi

Akileija ja sormustinkukka ovat tämän puutarhan vanhoja kukkia, täällä aikojen alusta vaeltaneita.

Meillä on valokuva, jossa sormustinkukkaa kasvaa pihatien reunassa kymmenittäin. Kuva on ehkä 40-luvulta. 80-90-luvuilla täällä kasvoi joka kesä yksi tai kaksi sormustinkukkaa, milloin missäkin. Lapset opetettiin varomaan sitä. Sitten tuli suuri myllerrys, kalliota räjäytettiin ja rakensimme talon. Sadat maan uumenissa ties miten kauan uinuneet sormustinkukan siemenet heräsivät ja alkoivat kasvaa. Kesällä 2012 laskin kallioiselta yläpihaltamme yli 300 kukkavanaa. Muuallakin niitä kasvoi.  Mutta liika on liikaa. Ne alkoivat tunkea ihan joka paikkaan, jopa kukkapenkkeihin. Nyt kitken liiat pois. Yläpihalla kukinta näyttää laantuneen omia aikojaan, siellä on nyt vain muutamia kymmeniä ruusukkeita.

Sormustinkukkia kesällä 2012

Mutta akileija on toista maata. Sitä ei puutarhassa voi olla liikaa. Täällä kasvaa lehtoakileijaa pitkin pihaa, useassa paikassa ympäri alapihaa.

Olen muutaman kerran siirtänyt akileijan taimen kukkapenkkiin, mutta se on huono idea. Akileija päättää itse missä kasvaa. Se kasvaa soralla rinteessä, se kasvaa kiviterassin kivien välissä, se kasvaa varjossa pimeimmässä varjossa pihan hoitamattomimmassa nurkassa. Kukkapenkissä vain jos itse sinne päättää mennä.

Pari kesää sitten onnistuin asettamaan kaksi akileijaa kukkapenkkiin. Kallen Kukkatarhasta ostamani pari pientä akileijan tainta kukkivat erikoisen tummansävyisinä,  mutta eivät vaikuta leviävän. Kukka muistuttaa olkikukkaa. Tänä kesänä hankin niitä lisää. Akileijojen välissä on tilaa, sillä ruostekukista ei edelleenkään näy mitään. Ovat joko kuolleet kokonaan tai keräilevät voimia ensi vuotta varten.

Siemenestäkin olen akileijoja kasvattanut, ja onnistunutkin. Mutta ne ovat aikoja sitten risteytyneet lehtoakileijojen kanssa. Nyt on erisävyisiä liiloja, hyvin tummasta melkein siniseen. Jaloakileijoja tekisi mieli, ehkä laitan niitä kasvamaan siemenestä tänä kesänä.

Olisikohan akileija se kukka jonka ottaisin mukaan autiolla saarelle, jos vain yhden kukan saisi ottaa?

Akileijan selfie

Ruukutuspäivä

Kaikki on tehty. Puutarhurin kevät on ohi, kesä voi alkaa. Tänä viikonloppuna ruukutin loput siemenestä kasvatetut taimet ja siivosin viherhuoneen.

Aikaisempina vuosina ruukutus on tapahtunut yhdessä rykäyksessä, yhtenä suurena ruukutuspäivänä. Silloin olen nostanut kaikki taimet kerralla ulos, siirtänyt viherhuoneen pöydän ruukutuspöydäksi ja ruukkuttanut kaikki kerralla. Tänä vuonna istutus jakautui kuitenkin usemmalle viikonlopulle, kiitos lämpöisten säiden.

Krassien, zinnioiden ja dahlioiden oli jo korkea aika päästä lopulliseen kasvupaikkaansa. Krassien taimet ovat oikein hyviä ja ellen ihan väärin nähnyt, niin jokunen pienenpieni nuppukin siellä jo oli. Krassit eivät pane pahakseen paikan vaihdosta, vaan alkavat kasvaa nopeasti.

Zinniat, oppineittenkukat, olivat venähtäneet vähän liikaa ja päässeet kasvamaan kiemuralle. Mutta ei se mitään, ne kyllä voimistuvat ja kukkivat upeasti loppukesästä.

Dahlioiden kanssa kävi niin, että ruukkuihin pääsi vain kahdeksan parasta ja suorinta taimea. Muut päätyivät kompostiin. Ne olivat niin kiemuralla, ettei niistä mitään olisi tullut. Dahliat olivat kokeilu, ensi kerralla osaan toimia paremmin niiden kanssa. Kylvän myöhemmin ja tuen paremmin.

Viherhuoneessa alkoi viherkasvien aika. Pesin ikkunat ja lattian, ja siirsin evakossa olleet viherkasvit takaisin. Nyt siellä on viitisen kuukautta hyvää aikaa kasvaa, sitten tulee taas ahdasta kun pelargoniat siirtyvät talvehtimaan.

Tänään olen vain siirrellyt ruukkuja paikoilleen.  Olen nautiskellut siitä tunteesta että kevätkiireet ovat ohi ja puutarhurin kesä alkaa. Nyt on ylläpidon aika. Kastellaan, tuetaan ja katsellaan kasvua. Kitketään kun on pakko. Kuulen jo riippumaton kutsun.

Päivän yllätys oli se että kaksi viikkoa sitten kukkapenkkiin istuttamani, siemenestä kasvatetut tuuliunikot ovat alkaneet kukkia. Ne olivat niin surkeita ruikuloita, että en suuria odotellut. Eivät ne kovin kummoisilta näytä vieläkään, mutta nuppuja on kaikissa.

Tuuliunikko ja kaunokaisia

Atsaleat

Meillä on kaksi atsaleaa, vanha  ja uudempi. Kummatkin kasvavat alapihalla, kiviterassin ja rannan välissä.

Vanha atsalea

Vanha atsalea on istutettu joskus 80-luvun alussa. Ensimmäinen oma muistikuvani on päivittely siitä, miten puita talvella kaataneet metsurit olivat polttaneet risut lumella, suoraan nuoren atsalean päällä. Arveltiin, että kitukasvuinen atsalea ottaa nokkiinsa moisesta kohtelusta ja heittää henkensä. Kävi päinvastoin. Atsalea alkoi viihtyä, kasvaa ja kukkia.

Jostain luin että atsaleat tulivat Suomeen 80-luvun alussa. Jos näin on, niin meidän atsalean täytyy olla ensimmäisistä vuosikerroista.

Väriltään vanha atsaleamme on oranssi. Se kukkii joka vuosi todella runsaasti eikä kaipaa minkäänlaista hoitoa. Kevätlannoituksena heittelen sille kanankakkaa ja syyslannoitusta kourallisen, jos muistan. Joskus harvoin on käynyt niin, että  kukkia on tullut vain lumen alla talvehtineisiin oksiin.

Atsalean alusta on joutunut vuohenputken valtaan. Syyllinen on ennen kaikkea vanha lipputangon betoni"juuri", joka saatiin lähes 10 vuotta sitten irispenkin keskeltä liikkumaan muutaman metrin matkan atsalean juureen, mutta ei sen pidemmälle. Betonimöhkäle ei nimittäin ole mitään sota-ajan sekundaa, vaikka niiltä ajoilta onkin, vaan jumalattoman painava ja kivikova. Siihen ei pysty sen enempää vinssi kuin kiviporakaan. Kaikkemme on yritetty. Joka kesä mietimme uusia tapoja saada se liikkumaan/hajalle. Tämä möhkäleen ympäristö rikkaruohottui nopeasti ja sen myötä koko atsalean alusta. Tänä keväänä levitin sinne suodatinkankaan, sanomalehtiä ja paksun kerroksen kuivia lehtiä. Katsotaan, miten käy.

Pari vuotta sitten paksu lumikuorma halkaisi vanhimpia oksia keskeltä ja ajattelin, että nytkö se on tullut tiensä päähän. Mutta ei, uusia oksia on kasvanut eikä aukkoa enää edes huomaa.

Uudempi atsalea on Universitas Helsingiensis, 90-luvulla istuttamani pinkki kaunotar. Mutta sillä on ollut kovin kova elämä. Kaivinkone on ajanut sen yli. Ruohonleikkuri on ajanut sen yli, kahdesti. Se on saanut osumia jalkapallosta ja krokettimailoista.

Kahtena viime keväänä jänikset ovat järsineet suurimman osan silmuista ja nupuista. Toissa talvena jänikset kalusivat sen oksan, joka törrötti lumesta esiin. Tänä keväänä ne napsivat ison osan maan lähellä kasvavan oksan. Pääsivät niihin käsiksi, koska ei ollut lunta.

Katselen sitä sillä silmällä, mutta en vieläkään ole aivan valmis päästämään raukkaa päiviltä. Ehkä se tekee tänä kesänä kolmannen oksan. Vai pitäisikö senkin päällä polttaa risukasa? Nyt se joka tapauksessa kukkii hienommin kuin koskaan, vaikka katsojalla on naurussa pitelemistä.

Universitas Helsingiensis

Portulakka

Portulakka on vanha suosikkini. 90-luvulla sitä kasvoi ruukussa saunan portailla joka kesä. Jotenkin minulla on sellainen mielikuva, että se oli aikaisemmin tavallisempi kesäkukka, en muista ainakaan sitä mitenkään erityisesti metsästäneeni.

Sitten unohdin koko kukan. Kunnes viime kesänä porhalsin rautakaupan puutarhaosaston läpi ja silmäkulmaani osui värikkäitä kukkia ruukuissa. Oli kiire, en pysähtynyt ja vasta kassalla tajuntaani iski "portulakka". En kuitenkaan ehtinyt palata niiden luokse silloin enkä sitten loppukesästäkään tullut enää menneeksi niitä katsastamaan.

Tammikuussa siemenluetteloa selatessani huomasin portulakan siemenet. Päätin kokeilla. Kylvin siemenet aikaisin helmikuussa. Noudatin pussin ohjeita. Ostin ihan uuden ruukunkin, jotta pikkutaimia ei tarvitsisi siirtää, sillä siemenpussin ohjeen mukaan ruukun pinnalle tuli parin sentin kerros kylvömultaa ja pohjalla kasvumultaa.

Siemenet itivät hyvin. Mutta pian ymmärsin, miksi taimia ei voisi koulia. Ne olivat niin pieniä ja hentoja, että niitä hädin tuskin näki. Kahden sentin ohuttakin ohuempi varsi ja pari milliä leveät sirkkalehdet. Sitten ei tapahtunutkaan mitään. Paitsi että joka kastelun yhteydessä muutama taimi rojahti pitkälleen eikä siitä noussut. Vaikka olisin pipetillä kastellut. Mitään kasvua ei tapahtunut ja lopulta parin kuukauden kuluttua luovutin.

Mutta viime viikolla kävin taimitarhalla ystävien kanssa, kuskin ominaisuudessa. Kiertelin kaikessa rauhassa kesäkukkien seassa ja mitä näinkään: muista amppeleista syrjässä oli upea portulakka-amppeli. Yksi ainoa.  Se oli tietysti sellaisessa valkoisessa muoviamppelissa, joita en kelpuuta puutarhaani. Arvelin että isokaan portulakka ei siirtämisestä ehkä pitäisi. Sitten muistin vanhan padan, jossa joskus olin pitänyt pelargoneja, mutta joka sopii huonosti niille, koska pohjassa ei ole reikää. Irrotin muoviruukun pitimet ja nostin muoviruukun pataan ja ripustin aitan kuistille.

Olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa bloggaajatapahtumassa, kiitos Kotipuutarha-lehden. Siellä opastettiiin kukkavalokuvauksen saloihin ja vinkattiin että illalla tulee hyviä kuvia. Kävin kokeilemassa ja yllä tulos.

Huhhuh

Jos minä saisin päättää, niin koulujen päättäjäisjuhlia eikä mitään muitakaan juhlia vietettäisi touko-kesäkuun vaihteessa. Silloin kun on niin paljon tekemistä puutarhassa että yksikin juhlapäivä aiheuttaa seuraavana päivänä kauhean riehumisvimman, nälkänääntymän, lukuisia kramppeja ja selkäjumin.

Maa on vihdoin lämminnyt ja hallanvaara ohi. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki loput siemenet on saatava multaan ja taimet ruukkuihin. Nyt on ihan mahdotonta siirtää mitään seuraavaan viikonloppuun. Se ei vaan käy, kaikki on tehtävä tänään.

Aloitin hyötykasveista. Kylvämättä olivat vielä herneet, pensaspavut ja mangoldi. Herneet tökin toiseen laatikkoon. Vasta kun ne olivat maassa, muistin että niitä piti liottaa yön yli. Ei voinut kiireessä muistaa. Kastelin sitten voimallisesti. Mangoldi ja pavut pääsivät noihin kuvan uusiin kasvusäkkeihin. Ne ovat siitä hauskoja, että näyttävät kivoilta myös ennen kuin niissä kasvaa mitään. Takana näkyy keltaisessa ruukussa perunakokeiluni. Ruukussa on kolme perunaa, jotka sain puutarhamessuilla. Chilin sain lahjaksi, ja pikkuorvokit siirsin tuosta soralta ruukkuihin.

Seuraavaksi siirryin yläpihalle kesäkukka"peltoni" kimppuun. Siirsin pressut syrjään alkuviikosta, kun satoi. Nyt kuokin, kitkin, harasin, tasoitin ja kastelin alueen. Ja sitten koitti päivän hauskin hetki: siementen heittely. Viime syksynä keräsin unikkojen siemenkodat. Jokaisessa niistä on uskomaton määrä siemeniä: ruskeita, mustia, harmaita. Niitä on nyt tuhansittain unikkopellossani. Varmuuden vuoksi myös yksi pussi kaupan pioniunikkoja. Sekaan työntelin auringonkukkia, sekä uusia siemeniä että viimevuotista satoa. Etualalle kylvin tuliunikkoja, jotka ovat yksi lempikukkani.

Viimevuotisia ja uusia siemeniä

Narsissien ja tulppaanien kuihtuvien varsien sekaan heittelin myös monta pussillista siemenlaatikkoon kertyneitä kosmoskukan siemeniä ja joitakin muita kesäkukkapussillisia. Nyt ei ole pitkään aikaan mitään katseltavaa yläpihalla, mutta se ei haittaa, sillä kesällä elämämme siirtyy kohti saunamökkiä ja järveä.

Oli korkea aika istuttaa kaikki pitkät ja hontelot kesäkukkataimet ulos. Tuoksuherneet ensimmäiseksi. Ne pääsivät entiseen tapaan kahteen syvään ruukkuun ja yhteen isoon ja syvään amppeliin. Tuoksuherneet eivät pidä ruukuttamisesta. Seuraavat pari viikkoa ne ovat ihan nyreissään, kunnes yhtäkkiä alkavat vahvistua ja lähtevät huimaan kasvuun.

Tässä vaiheessa alkoivat puutarhurin voimat hiipua. Ajatus siitä, että voi sitä ensi viikonloppunakin istuttaa, alkoi tuntua hyväksyttävältä. Mutta vielä sen verran piti että dahliat, tsinniat, krassit, kelloköynnökset ja riippapelargonit muuttivat ulos varjoon. Viherhuoneeseen jäivät enää pelargonien pistokkaat ja muutama uusi pelargoni. Sitten puutarhurin oli pakko horjua jääkaapille. Ja saunaan, jos tältä tuolilta ylös pääsee.