Atsaleat

Meillä on kaksi atsaleaa, vanha  ja uudempi. Kummatkin kasvavat alapihalla, kiviterassin ja rannan välissä.

Vanha atsalea

Vanha atsalea on istutettu joskus 80-luvun alussa. Ensimmäinen oma muistikuvani on päivittely siitä, miten puita talvella kaataneet metsurit olivat polttaneet risut lumella, suoraan nuoren atsalean päällä. Arveltiin, että kitukasvuinen atsalea ottaa nokkiinsa moisesta kohtelusta ja heittää henkensä. Kävi päinvastoin. Atsalea alkoi viihtyä, kasvaa ja kukkia.

Jostain luin että atsaleat tulivat Suomeen 80-luvun alussa. Jos näin on, niin meidän atsalean täytyy olla ensimmäisistä vuosikerroista.

Väriltään vanha atsaleamme on oranssi. Se kukkii joka vuosi todella runsaasti eikä kaipaa minkäänlaista hoitoa. Kevätlannoituksena heittelen sille kanankakkaa ja syyslannoitusta kourallisen, jos muistan. Joskus harvoin on käynyt niin, että  kukkia on tullut vain lumen alla talvehtineisiin oksiin.

Atsalean alusta on joutunut vuohenputken valtaan. Syyllinen on ennen kaikkea vanha lipputangon betoni"juuri", joka saatiin lähes 10 vuotta sitten irispenkin keskeltä liikkumaan muutaman metrin matkan atsalean juureen, mutta ei sen pidemmälle. Betonimöhkäle ei nimittäin ole mitään sota-ajan sekundaa, vaikka niiltä ajoilta onkin, vaan jumalattoman painava ja kivikova. Siihen ei pysty sen enempää vinssi kuin kiviporakaan. Kaikkemme on yritetty. Joka kesä mietimme uusia tapoja saada se liikkumaan/hajalle. Tämä möhkäleen ympäristö rikkaruohottui nopeasti ja sen myötä koko atsalean alusta. Tänä keväänä levitin sinne suodatinkankaan, sanomalehtiä ja paksun kerroksen kuivia lehtiä. Katsotaan, miten käy.

Pari vuotta sitten paksu lumikuorma halkaisi vanhimpia oksia keskeltä ja ajattelin, että nytkö se on tullut tiensä päähän. Mutta ei, uusia oksia on kasvanut eikä aukkoa enää edes huomaa.

Uudempi atsalea on Universitas Helsingiensis, 90-luvulla istuttamani pinkki kaunotar. Mutta sillä on ollut kovin kova elämä. Kaivinkone on ajanut sen yli. Ruohonleikkuri on ajanut sen yli, kahdesti. Se on saanut osumia jalkapallosta ja krokettimailoista.

Kahtena viime keväänä jänikset ovat järsineet suurimman osan silmuista ja nupuista. Toissa talvena jänikset kalusivat sen oksan, joka törrötti lumesta esiin. Tänä keväänä ne napsivat ison osan maan lähellä kasvavan oksan. Pääsivät niihin käsiksi, koska ei ollut lunta.

Katselen sitä sillä silmällä, mutta en vieläkään ole aivan valmis päästämään raukkaa päiviltä. Ehkä se tekee tänä kesänä kolmannen oksan. Vai pitäisikö senkin päällä polttaa risukasa? Nyt se joka tapauksessa kukkii hienommin kuin koskaan, vaikka katsojalla on naurussa pitelemistä.

Universitas Helsingiensis